Tänään kävimme Laurin kanssa kaupungilla asioilla. Eräässä liikkeessä oli nainen, joka ei millään ymmärtänyt, että myyjä palvelee minua ja että hänen pitää odottaa vuoroaan. Nainen touhotti ostostensa ja rahojensa kanssa ja myyjä joutui monta kertaa sanomaan, että hänellä on minun kanssa ostosten teko kesken. Nainen tyrkytti ostoksistaan rahoja minun ohitseni, eikä meinannut uskoa, kun myyjä yritti sanoa, että hänen täytyy saada tuotteista viivakoodit. Ja nainen mulkoili minua ja rattaita paheksuvasti ja tuijotti vieressä, kun minä näppäilin tunnuslukua kortinlukijaan. Ja minun päässä kiehui. Mutta silti pysyin tyynenä, vaikka tuntui, että korvista nousee savua. Liikkeen ulkopuolella mietin, miksi pidin hermoni. Eikö joskus voisi räjähtää ja päästää suustaan kaiken, mitä sillä hetkellä miettii?
Tulimme kaupungilta kotiin bussilla. Seisoin Laurin rattaiden vieressä bussin vaunupaikalla. Takanani istui pariskunta, ikää enintään 20. Ja tyttö kommentoi kovaan ääneen, kuinka hän haluaa nuorena äidiksi, koska ei halua olla vanha äiti. Mietin, oliko kommentti tarkoitettu minulle? Olenko niin vanhan näköinen? Vai onko 25-vuotias jo vanha äiti?
Illalla lähdimme Laurin kanssa puistoon leikkimään. Lauri keinui ja naureskeli vieressä keinuville isoille pojille. Lauri istui puisen hevosen selässä ja nauroi. Olimme jo lähdössä pois, kun viereisen hevosen selkään tuli istumaan isompi poika. Tuo poika halusi tulla sen hevosen selkään, missä Lauri istui, katsoi Lauria läheltä, nenä nenää vasten mutta ei puhunut mitään, tai puhui. Puhe kuulosti samalta, kuin Laurin puhe. Poika istui hevosen selkään ja viittoi Lauria istumaan taakseen. Pidin Lauria hevosen selässä ja poika otti Lauria kädestä kiinni, että pysyisi kyydissä. Siinä ne sitten leikisti ratsastivat puisella hevosella. Ennen kuin lähdimme, tuo poika tuli vielä halailemaan Lauria ja silitti päätä, suukotti poskelle. Vilkutin pojalle Laurin kädellä. Lauri hymyili ja tuo poika vilkutti takaisin ja jäi vilkuttamaan pitkäksi aikaa meidän perään. Ja kotimatkalla minulta tuli itku.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Joskus on vaan niitä päiviä, kun pienetkin asiat tuntuvat isoilta.. Joku toinen päivä samoille jutuille ei korvaansa lotkauttaisi, kun taas toisena voisi itkeä ja nauraa ihan pienestäkin. Monesti minäkin mietin, miksi en osaa suoraan sanoa vaikka kaupassa tahi muualla, jos joku tyyppi on aivan älytön. Varsinkin kaupan kassalla työskennellessä aina harmitti, kun ne parhaat letkautukset tuli mieleen vasta paljon tilanteen jälkeen. Erityisesti olisi tehnyt mieli näpäyttää niitä äitejä, jotka puhuivat ilkeästi ja haukkuen omille lapsilleen.. voi luoja. Pitäis joskus vaan avata se suu jos tuntuu silta.
Ikäviä tuollaiset tilantee mihin jouduit kaupassa. No, olen ihan samaa miettinyt, että miksi sitä ei voisi letkauttaa jotain nasevaa....mutta ainahan ne sanomatta jää. Varmaankin hyvä niin, voisi tulla myöhemmin (kaikesta huolimatta) paha mieli.
Voi että ihana tuo leikkipuiston apahtuma :)
Luulen, että tuo mukava tapahtuma leikkipuistossa säilyy mielessäsi pidempään kuin nuo ikävät kohtaamiset. Ja onneksi niin! ;) Minä muistan erään kohtaamisen vuodelta 1978 (tai niiltä main), se saa mieleni iloiseksi vieläkin. Olin opettamassa poikaamme luistelemaan, mutta se ei oikein sujunut. Silloin luoksemme tuli aivan tuntematon poika, ehkä 10-v., joka sanoi pojallemme: Ota tästä minun mailasta kiinni ja katso, miten minä luistelen. Sitten poika lähti luistelemaan hinaten perässään meidän poikaa eikä mennyt pitkään, kun meidänkin poika jo luisteli itse. Monesti olen muistellut tätä tapahtumaa hyvillä mielin. Ja olisi kiva tavata tämä poika nyt aikuisena miehenä ja kiittää häntä vieläkin. :)
Lähetä kommentti